Peruskoulun uskonnonopetuksesta ja sen uudistamisesta on käyty paljon keskustelua. Osa ihmisistä on sitä mieltä, että uskonnonopetus ei kuulu enää lainkaan kouluun, toiset kannattavat kaikille yhteistä katsomusainetta. Nykyisen mallin kannattajiakin löytyy. Tällä hetkellähän valtaosa oppilaista osallistuu evankelisluterilaiseen uskonnon opetukseen. Ev.lut. kirkkoon kuulumattomat voivat halutessaan opiskella elämänkatsomustietoa, ja muille uskonnoille oman uskonnonopetusta tarjotaan, kun oppilaita tunneille löytyy vähintään kolme. Uskonnonopetus ei tällä hetkellä ole tunnustuksellista, vaan tietopuolista opetusta, joka ei vaadi sitoutumista kyseiseen uskontoon.
Mielestäni uskonto on edelleen niin tärkeä aihe, että sitä tulee opettaa peruskoulussa. Kun maailman väestöstä noin 90% kuuluu jonkun tietyn uskontokunnan piiriin ja vain noin 10% on uskonnottomia, nämä luvut jo kertovat uskonnon merkityksestä maailmassa. Kun peruskoulussa opetetaan lapsia ymmärtämään ympäröivää maailmaa eri puolineen, miksi siellä ei käsiteltäisi uskontoa? Uskonto liittyy elämän suuriin kysymyksiin, arvoihin ja etiikkaan. Näiden asioiden pohtiminen tukee lasten kasvua ihmisinä ja auttaa myös elämän merkitystä mietiskeleviä nuoria pohdinnoissaan.
Minkälaista sitten uskonnonopetuksen kuuluisi olla? Mielestäni oman uskonnon opettaminen on perusteltua, kun perheessä on uskonnollinen vakaumus tai kuulutaan tiettyyn uskonnolliseen yhdyskuntaan. Elämänkatsomustieto sopii vaihtoehtona uskonnottomille perheille. Tämä ei ole päättämistä lapsen puolesta, mihin tämän tulee uskoa! On sanottu, että uskonnon voi nähdä ikään kuin kielenä. Kun ensin oppii ymmärtämään omaa uskontoaan (kuin äidinkieltä), voi sitä kautta oppia ymmärtämään myös muita uskontoja. Ja lopulta lapsi pääsee kyllä itse valitsemaan, mihin tahtoo uskoa!
Oman uskonnon opetuksen saaminen on lapsen perusoikeus! Mutta omasta katsomuksesta riippumatta, jokaisen uskonnon ja myös elämänkatsomustiedon opetukseen pitää kuulua jossain vaiheessa tutustuminen muihin uskontoihin ja katsomuksiin! Ja ajattelen, että tietopohjaisen tutustumisen lisäksi tähän sopii hyvin myös vierailut, joissa joku tai jotkut tuon katsomuksen edustajat kertovat itse, mikä tässä vakaumuksessa on heille tärkeää. Näissä kohtaamisissa oppilailla on hieno mahdollisuus opetella kunnioittavan dialogin käymistä eri maailmankatsomusten ja niiden edustajien kanssa.
Opetusministeri Jussi Saramo on sanonut, ettei oppilaiden jakaminen eri opetusryhmiin uskonnon perusteella kuulu enää tälle vuosituhannelle. Hän ilmeisesti kokee tämän jaon jonkinlaisena ”lokerointina” ja leimaavan oppilaita. Mutta mielestäni perheen maailmankatsomuksen huomioiminen ja kunnioittaminen uskonnonopetusta järjestäessä on ennemminkin juuri oikeanlaista ”katsomussensitiivisyyttä”. Uskonnollista vakaumusta ei tule nähdä lähtökohtaisesti negatiivisena asiana! Lapset oppivat, että saa olla kristitty, muslimi tai uskonnoton ja silti voimme kunnioittaa toisiamme! Tämä on mielestäni suurempaa suvaitsevaisuutta kuin se, ettei uskonnosta puhuta lainkaan erilaisuuden huomioimisen nimissä.
Suomen uskonnollinen kenttä on toki muuttunut ajan saatossa, mutta edelleen noin 70% suomalaisista kuuluu johonkin kristilliseen kirkkokuntaan. Siksi mielestäni kristinuskolla on vieläkin erityinen merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämän tähden on perusteltua, että jokainen Suomessa opiskeleva lapsi saa tietoa kristinuskon ”kertomuksesta” ja kristillisistä perinteistä maassamme, osana uskonnonopetusta ja kulttuurikasvatusta!
Heini Jimmy
koulunkäynninohjaaja
kuntavaaliehdokas, KD, Jyväskylä
kirjoitus on julkaistu aiemmin
10.3.2021 Keskisuomalaisessa